Yhdet häät ja kolme anoppia

Elokuvateatterissa on jälleen mahdollisuus päästä nauramaan häiden kustannuksella, sillä elokuva Yhdet häät ja kolme anoppia saa ensi-iltansa 7.6. 

Yhdet häät ja kolme anoppia -elokuva alkaa kun kauan sitten eronneet Don ja Ellie Griffin (Robert De Niro ja Diane Keaton) kohtaavat uudelleen viettääkseen ottopoikansa Alejandron (Ben Barnes) häitä. Alejandron syvästi katolinen biologinen äiti saapuu häihin ja Don ja Ellie ovat pakotettuja teeskentelemään että he ovat edelleen naimisissa. Järjestely aiheuttaa haasteita kaikille ja erityisesti Donin nykyiselle avovaimolle Bebelle (Susan Sarandon). Koko näytelmän keskellä, perheen lapsilla on omat pulmansa rakkaudessa ja häiden tuomissa yllätyksissä.

Yhdet häät ja kolme anoppia -elokuva on romanttinen ja villi komedia perheestä keskellä häitä, joissa törmäävät perinteinen ja moderni näkökulma elämään.

(Finnkino)



Elokuvan näyttelijäkaarti on vakuuttava, mutta saa nähdä sortuuko juoni teennäiseen pelleilyyn ja kreisileffatyyppiseen toilailuun. Elokuvan lähtöasetelma on ainakin vähintäänkin erikoinen. Hääleffoissa on kuitenkin komediallista potentiaalista osittain juuri juhlien merkityksellisyyden takia, joten eiköhän tämäkin pätkä pidä käydä tarkastamassa. 

Mitä mieltä lukijaraati on hääleffoista?

P.S. Häät-lehden leffakilpailuun voi käydä osallistumassa täällä

Mitä jos?

Eilinen postaukseni Rakkauskirjeitä Julialle -elokuvasta sai pohdiskelemaan elämän ihmeellisiä polkuja ja mahdollisuuksia erityisesti elokuvassa esiintyneen kirjeen pohjalta. Sophien kirje Clairelle pitää sisällään tärkeän viestin hetkeen tarttumisesta, joka meidän jokaisen olisi tärkeää sisäistää.




Katsoessani taaksepäin omaa elämääni ja tekemiäni ratkaisuja, olen erityisen onnellinen, etten kadu mitään tekemääni tai etenkään tekemättä jättämääni. Siitä huolimatta tiedostan elämäni tärkeimpien asioiden olevan uskomattomilta vaikuttavien sattumien, kohtaamisten ja ratkaisujen summa. En maltakaan olla ihmettelemättä, miten pienistä valinnoista ja päähänpistoista onkaan kiinni se, että törmäämme ihmisiin, jotka rikastuttavat elämäämme aivan ennennäkemättömällä tavalla. Miten yksi hupsu idea, keskustelunavaus tai tylsä keskiviikkoiltapäivä voivat myöhemmin merkitä kaikkea?

Toisaalta ajatus on pelottava. Mitä jos olisimmekin vain hymyilleet kohteliaasti ohi kulkiessamme tai jättäneet sen ensimmäisen uskaliaan viestin lähettämättä? Olisiko maailmankaikkeus huolehtinut siitä, että törmäisimme yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes ymmärtäisimme itse ottaa ratkaisevan askeleen? Vai oliko tilaisuus muuttaa elämämme suunta ainutkertainen?

Jälkeenpäin tietyt hetket elämässä saavat suorastaan elokuvallisia piirteitä. Maailma katoaa ympäriltä ja palaset tuntuvat loksahtavan paikoilleen. Jotain tapahtuu, mutta et tiedä aivan varmasti mitä, ennen kuin lyhyt kohtaaminen on kehittynyt elämäsi rakkaustarinaksi. Siinä hetkessä elämä muuttuu ratkaisevalla ja peruuttamattomalla tavalla. Juuri tämän takia emme saa pitää rakkaitamme itsestäänselvyytenä, sillä niin paljon meiltä puuttuisi, jos emme olisi heitä koskaan tavanneet. Ja juuri siksi meidän on kuunneltava pientä rohkaisevaa ääntä sisällämme, joka kehottaa tarttumaan hetkeen, puhelimeen tai toisen ihmisen käteen, sillä mitään suurta ei ole koskaan saavutettu ilman rohkeutta ja riskinottoa.


Onko sinun rakkaustarinasi kohtalokkaan kohtaamisen ansiota vai kasvoiko se hiljalleen tuttavuuden pohjalta?

Esteetikon hyvän mielen elokuvavalinnat: Rakkauskirjeitä Julialle

Viimeisin päivitys on kirjattu melkein viikko sitten. Missäköhän välissä silloinkin ehdin oikein postauksen rustata? Viime viikko oli yhtä hullunmyllyä ja useampi päivä taittui töiden puitteissa ympäripyöreäksi. Nyt on aikaa hiukan hidastaa ja mikäs siihen paremmin sopisikaan kuin hyvä elokuva! Jatkankin siis esteetikon hyvän mielen elokuvavalintoja ja esittelen toisen suosikkini eli Rakkauskirjeitä Julialle!

Tämä elokuva on ihan täyttä romanttista höttöä, jossa loppuratkaisun voi arvata jo kauan ennen elokuvan puoltaväliä. Tarina alkaa, kun nuori amerikkalainen Sophie huomaa viettävänsä romanttista lomaa kihlattunasa kanssa Italiassa yksin miehen poukkoillessa ravintolahankintojensa perässä. Tutustuttuaan Julian sihteereihin Sophie löytää turistien jättämien rakkauskirjeiden joukosta viisikymmentä vuotta vanhan kirjeen, jossa nuori brittityttö Claire tuskailee hylättyään vastoin tahtoaan italialaisrakkaansa. Sophie päättää vastata Clairelle kuluneista vuosikymmenistä huolimatta ja pian Claire saapuukin etsimään kadotettua rakastaan Sophien kannustamana ja mukanaan hänellä on tietysti kylmä ja piikikäs lapsenlapsensa Charlie. Tiedätte varmasti millaisen päätöksen tarina saa, mutta mitä siitä, kun saa katsella upeita Veronan katuja ja Siennan maaseutumaisemia. Elokuva on kuin auringonpaiste itsessään ja tämän katsottuaan voisi melkein varata kesälomaksi liput Italiaan. Hyviä fiilistelykuvia en tästä elokuvasta juuri löytänyt, joten kehotanpa vain katsomaan elokuvan, jos rakkaushömppää yhtään sietää.




Romanttisena faktana voi kertoa, että Clairea ja hänen kadotettua rakastaan Lorenzoa esittävät Vanessa Redgrave ja Franco Nero ovat oikeassa elämässä aviopari. He tapasivat jo 60-luvulla Camelotin kuvauksissa Redgraven avioeron jälkeen ja saivat vuonna 1969 pojan. Redgrave ja Nero kuitenkin erosivat ja elivät kukin tahollaan useita vuosia, kunnes löysivät toisensa uudelleen ja avioituivat vuonna 2006. Todellinen rakkaus säilyy hengissä vuosikymmeniä, vaikka se joskus hiipuukiin ja painuu unohduksiin. Tämä pari olikin täydellinen valinta elokuvan rooleihin!


Kokemuksia kaksoisnimestä

Sukunimi - vaihtaako vaiko eikö vaihtaa? Siinä vasta kysymys, jota hääblogeissa pohditaan tasaisin väliajoin. Useimmiten valinta on erikoisen itseselvästi edelleen se, että morsian ottaa sulhasen sukunimen, mutta silloin tällöin blogeissa soudetaan ja huovataan myös oman sukunimen ja tuplasukunimen välillä. Viimeksi asiaa pohti Korppu, jonka tekstin pohjalta päätinkin valaista omia kokemuksiani tuplanimestä ja sen kanssa elämisestä.

Minulle on ollut ihan teini-ikäisestä asti selvää, että avioituessani otan miehen sukunimen omani jatkeeksi. Omasta sukunimestäni en voinut kuvitella luopuvani, sillä olen vasta täysi-ikäisestä lähtien saanut sitä käyttää, kun vaihdoin vanhan sukunimeni äitini tyttönimeen. Sukunimeni ei ole mitenkään hurjan kaunis tai erikoinen, mutta kertoo minulle vahvasti identiteetistäni ja siitä mistä olen kotoisin. Halusin kuitenkin, että nimien perusteella minut ja mieheni tunnistetaan aviopariksi ja meillä olisi jokin yhteinen elementti nimissämme.

Monilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että kaksoisnimen kanssa on hankala elää tai että se aiheuttaisi enemmän hankaluuksia kuin sukunimen vaihtaminen suoraan toiseen nimeen. Itselleni kaksoisnimi oli itsestäänselvyys, joten en edes oikeastaan ajatellut olisiko se jonkun mielestä ärsyttävää tai aiheuttaisiko se minulle kauheasti hankaluuksia. Näyttääkin siltä, että nimen vaihtaminen tuplanimeen on asennekysymys. Toki jouduin vaihtamaan ajokorttini, pankkikorttini ja ilmoittelemaan uuden sukunimeni sinne sun tänne, kuten muutoinkin sukunimeä vaihtaessa. Näiden vaiheiden jälkeen piti enää vain opetella sanomaan oman sukunimen perään se toinenkin osa ja kirjoittaa nimmariin pidempi nimi. Niin ja yleensä joudun tavaamaan loppuosan sukunimestäni sen erikoisuuden takia, mutta siihenkin on jo tottunut.

Nykyään olen jo hyvin suojelevainen nimeni suhteen. Jos minua kutsutaan vastaanotolla pelkällä tyttönimelläni, nousee verenpaineeni hetkellisesti. "Se on H-R, eikä H!" Vastaavasti reaktio on täysin sama, jos tutulta tulee kirje ilman sukunimeni tyttöosaa. "En ole pelkkä R, olen H-R!" Mukavaa on kuitenkin tietää, että olen varmasti ainoa tämänniminen ihminen maailmassa. Olen uniikki myös nimeni osalta ja se tuntuu hauskalta!

Käytän myös tilaisuuden hyväkseni ja kehotan kaikkia morsiamia ajattelemaan vain ja ainoastaan itseään tehdessään sukunimipäätöstä. Jos sukunimesi on sinulle tärkeä - älä missään nimessä vaihda sitä. Älä edes sulhasta miellyttääkseni. (Eikä varsinkaan silloin, jos sulhanen ei olisi itse valmis vaihtamaan nimeään.) Keskustelupalstoilla on ikävä kyllä paljon tuoreita rouvia kirjottelemassa siitä, miten he lupasivat ottaa miehen sukunimen ja nyt surevat oman sukunimensä menettämistä. Ei sen niin kuulu mennä! Uuden sukunimen kuuluu  tuntua ainakin suuremmilta osin kivalta asialta, vaikka se vaatiikin aluksi hieman opettelua. Toisille miehen sukunimi tuntuu jo valmiiksi omalta, joten silloin vaihtaminenkin sujuu luontevammin. Minulla on kokemusta sekä sukunimen vaihtamisesta kokonaan että tuplanimen ottamisesta ja vaikka muutos tuntuu aina joltain, ei sukunimen kohdalla tarvitsisi tuntea luopumisen surua, vaan pikemminkin uutuudeniloa.

Jos joku siellä siis miettii tuplanimeä, mutta pelkää yhdistelmän hankaluutta tai mahdollisia kommentteja valinnan erikoisuudesta, kehottaisin miettimään mikä nimi kuvastaa sinua ihmisenä avioiduttuasi ja miksi. Jos tuplanimi tuntuu hyvältä, valitse se! Minulla oli lukioaikana opettaja, jolla oli peräti kolmiosainen sukunimi (kaksiosainen tyttönimi yhdistettynä miehen sukunimeen), mikä todellakin todistaa sen, että sukunimi on asennekysymys. Tuo opettaja on muuten yksi ainoista, jonka koko nimen muistan vielä nykyäänkin juuri nimiyhdistelmän takia ja nimenomaan positiivisessa mielessä.

Wikipedia osaa myös kertoa erilaisista sukunimikäytännöistä eri puolilla maailmaa. Espanjassa lapsi saa lähtökohtaisesti tuplanimen, joka on yhdistelmä äidiltä ja isältä. Ranskassa nainen joutuu erikseen anomaan sukunimenmuutosta, jos hän haluaa uuden miehensä sukunimen. Ja entä sitten Suomi?  Monet vetoavat perinteisiin valitessaan miehen sukunimen, mutta tuo perinne ei yllättäen olekaan kovinkaan pitkä. Yleensä naiset nimittäin pitivät tyttönimensä vielä 1800-luvun loppupuoliskolle asti ja nimenvaihtoon tai kaksoisnimeen pakottava laki oli voimassa vain vuodesta 1929 vuoteen 1986. Eipä voi puhua kovinkaan pitkästä perinteestä. Nykyään olemme niin onnellisessa tilanteessa, että saamme itse avioituessa valita aika monestakin vaihtoehdosta omannäköisemme. Älkää siis miettikö mitä "pitäisi" tehdä, mitä muut olettavat/toivovat/ajattelevat tai mikä vaikuttaisi helpolta valinnalta, vaan tehkää päätöksenne sen pohjalta mikä on omannäköinen ja tuntuinen. Sinusta tulee ehkä vaimo, mutta pidä huolta, että olet silti sinä, etkä yritä olla kukaan muu.

Nyt tuli poikkeuksellisesti kuvaton kilometripostaus, mutta menkööt tämän kerran. Mukavaa keskiviikkoa!

Sisustuskirppis Vanton tilalla!

Huomio sisustusihmiset Turun seudulla ja miksei kauempanakin! Vanton tila järjestää 25.-26.5. sisustuskirppiksen Raisiossa. Vanton tilalla on ihana sisustuskauppa Vanha Vanto ja nyt siis yhden keväisen viikonlopun ajan myös kirppis. 




Mukavaa tiistaita kaikille! Jos et ole vielä ulkona käynyt, niin mene ihmeessä (ainakin täällä Turun seudulla). Itse vietin äsken mukavan parituntisen vadelmapuskien kimpussa. Tulipa lämmin!

Sinä olet meren suolainen tuuli

    


Kuninkojan uudesta Kodin Ykkösestä tarttui mukaan silmiähivelevän kauniit kehykset, jotka pääsivät asustelemaan makkariin. Kuvan sijaan halusin kehyksiin kauniin tekstin simppelillä fontilla tasapainottamaan kehysten koristeellista hehkua. Onneksi runosuoni oli pari iltaa aiemmin sykkinyt ja valitsin pätkän kirjoittamaani runoa kehysten sisään.



Sinä olet maa,
jonka metsissä kuljen.
Sinä olet meren suolainen tuuli,
jota aamuisin kaipaan.

Sinä olet salaisuus,
jonka sieluuni suljen.
Puun vahva ja jykevä runko,
jonka syliin nojata saan.

Varpunen



Esteetikon hyvän mielen elokuvavalinnat: Pientä säätöä

Minulla on pari elokuvaa, joita katson aina, kun olen erityisen hyvällä tuulella, kaipaan piristystä ankeaan päivään tai haluan vain jotain kaunista katseltavaa. Ne ovat salainen pakoreittini arjen keskellä ja innoittavat uusia ideoita niin sisustuksen, puutarhan kuin matkasuunnitelmienkin suhteen. Elokuvien hahmot, miljööt ja tapahtumat ovat monella tapaa niin täydellisiä, että ne yököttäisivät, elleivät samalla tarjoaisi kaltaiselleni esteetikolle roppakaupalla huokailtavaa. Ja hei, elämä ei ole täydellistä, niin kai sentään elokuvat saavat olla?

Ensimmäisenä esittelen Meryl Streepin tähdittämän ihanan Pientä säätöä -elokuvan (2009), joka antaa tällaiselle alle kolmekymppiselle ihanasti muistuksen myös siitä, että elämää on viidenkympinkin jälkeen. Elokuvassa suloisen leipomokahvilan omistaja Jane (Streep) valmistautuu aloittamaan uudenlaisen elämän kuvankauniissa kodissaan Santa Barbarassa viimeisenkin lapsensa muuttaessa pois kotoa. Avioerosta Jaken (Alec Baldwin) kanssa on jo kymmenen vuotta ja Jane kuvittelee jo tottuneensa ajatukseen asumisesta ihan yksin. Pian Jane kuitenkin löytää itsensä aikamoisesta miessotkusta kipinöiden lennellessä yllättävissäkin paikoissa. Hulvattomien käänteiden myötä hänen on pakko yrittää selvittää itselleen mitä hän todella elämältään haluaa.

Suuri osa elokuvan kohtauksista sijoittuu Janen kotiin, joka on saanut voimakkaita vivahteita espanjalaisesta tyylistä, terrakotan maanläheisestä sävystä ja vaivattomasta kotoisuudesta. Tiilet, kiveykset ja rehevä kasvillisuus ovat kodin ulkoisen olemuksen peruspilarit. Sisätiloissa vaaleat sävyt ja avarat huoneet kutsuvat katsojaa kylään. Janen kodissa yhdistelläänkin luontevalla tavalla uutta ja raikasta rosoiseen ja vanhaan. Löysin Pinterestistä kuvakollaasin (espanjankielistä kuvatekstiä en tosin ymmärrä), joka kiteyttää Janen kodin pääelementit.






Kodin sydän on ehdottomasti avara keittiö, jonka saarekkeen ympärillä ratkotaan ihmissuhdepulmia ja ruokapöydän ääressä naisporukalla parannetaan maailmaa.





Elokuvan visuaalisen nautinnon kruunaa musiikki, josta kiitos kuuluu Hans Zimmerille ja Heitor Pereiralle. Eikö tästä biisistä tulekin ihanan kesäinen fiilis ja tarve järjestää kesäjuhlat? 




Tämän elokuvan katsottuani haluan aina leipoa kakun ja kuopsutella puutarhassa, heittää silkkihuivin kaulaan ja kilistellä ystävien kanssa kuohuvaa kesäillassa. Ja tuo keittiösaareke, senkin minä vielä haluan.