Kokemuksia kaksoisnimestä

Sukunimi - vaihtaako vaiko eikö vaihtaa? Siinä vasta kysymys, jota hääblogeissa pohditaan tasaisin väliajoin. Useimmiten valinta on erikoisen itseselvästi edelleen se, että morsian ottaa sulhasen sukunimen, mutta silloin tällöin blogeissa soudetaan ja huovataan myös oman sukunimen ja tuplasukunimen välillä. Viimeksi asiaa pohti Korppu, jonka tekstin pohjalta päätinkin valaista omia kokemuksiani tuplanimestä ja sen kanssa elämisestä.

Minulle on ollut ihan teini-ikäisestä asti selvää, että avioituessani otan miehen sukunimen omani jatkeeksi. Omasta sukunimestäni en voinut kuvitella luopuvani, sillä olen vasta täysi-ikäisestä lähtien saanut sitä käyttää, kun vaihdoin vanhan sukunimeni äitini tyttönimeen. Sukunimeni ei ole mitenkään hurjan kaunis tai erikoinen, mutta kertoo minulle vahvasti identiteetistäni ja siitä mistä olen kotoisin. Halusin kuitenkin, että nimien perusteella minut ja mieheni tunnistetaan aviopariksi ja meillä olisi jokin yhteinen elementti nimissämme.

Monilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että kaksoisnimen kanssa on hankala elää tai että se aiheuttaisi enemmän hankaluuksia kuin sukunimen vaihtaminen suoraan toiseen nimeen. Itselleni kaksoisnimi oli itsestäänselvyys, joten en edes oikeastaan ajatellut olisiko se jonkun mielestä ärsyttävää tai aiheuttaisiko se minulle kauheasti hankaluuksia. Näyttääkin siltä, että nimen vaihtaminen tuplanimeen on asennekysymys. Toki jouduin vaihtamaan ajokorttini, pankkikorttini ja ilmoittelemaan uuden sukunimeni sinne sun tänne, kuten muutoinkin sukunimeä vaihtaessa. Näiden vaiheiden jälkeen piti enää vain opetella sanomaan oman sukunimen perään se toinenkin osa ja kirjoittaa nimmariin pidempi nimi. Niin ja yleensä joudun tavaamaan loppuosan sukunimestäni sen erikoisuuden takia, mutta siihenkin on jo tottunut.

Nykyään olen jo hyvin suojelevainen nimeni suhteen. Jos minua kutsutaan vastaanotolla pelkällä tyttönimelläni, nousee verenpaineeni hetkellisesti. "Se on H-R, eikä H!" Vastaavasti reaktio on täysin sama, jos tutulta tulee kirje ilman sukunimeni tyttöosaa. "En ole pelkkä R, olen H-R!" Mukavaa on kuitenkin tietää, että olen varmasti ainoa tämänniminen ihminen maailmassa. Olen uniikki myös nimeni osalta ja se tuntuu hauskalta!

Käytän myös tilaisuuden hyväkseni ja kehotan kaikkia morsiamia ajattelemaan vain ja ainoastaan itseään tehdessään sukunimipäätöstä. Jos sukunimesi on sinulle tärkeä - älä missään nimessä vaihda sitä. Älä edes sulhasta miellyttääkseni. (Eikä varsinkaan silloin, jos sulhanen ei olisi itse valmis vaihtamaan nimeään.) Keskustelupalstoilla on ikävä kyllä paljon tuoreita rouvia kirjottelemassa siitä, miten he lupasivat ottaa miehen sukunimen ja nyt surevat oman sukunimensä menettämistä. Ei sen niin kuulu mennä! Uuden sukunimen kuuluu  tuntua ainakin suuremmilta osin kivalta asialta, vaikka se vaatiikin aluksi hieman opettelua. Toisille miehen sukunimi tuntuu jo valmiiksi omalta, joten silloin vaihtaminenkin sujuu luontevammin. Minulla on kokemusta sekä sukunimen vaihtamisesta kokonaan että tuplanimen ottamisesta ja vaikka muutos tuntuu aina joltain, ei sukunimen kohdalla tarvitsisi tuntea luopumisen surua, vaan pikemminkin uutuudeniloa.

Jos joku siellä siis miettii tuplanimeä, mutta pelkää yhdistelmän hankaluutta tai mahdollisia kommentteja valinnan erikoisuudesta, kehottaisin miettimään mikä nimi kuvastaa sinua ihmisenä avioiduttuasi ja miksi. Jos tuplanimi tuntuu hyvältä, valitse se! Minulla oli lukioaikana opettaja, jolla oli peräti kolmiosainen sukunimi (kaksiosainen tyttönimi yhdistettynä miehen sukunimeen), mikä todellakin todistaa sen, että sukunimi on asennekysymys. Tuo opettaja on muuten yksi ainoista, jonka koko nimen muistan vielä nykyäänkin juuri nimiyhdistelmän takia ja nimenomaan positiivisessa mielessä.

Wikipedia osaa myös kertoa erilaisista sukunimikäytännöistä eri puolilla maailmaa. Espanjassa lapsi saa lähtökohtaisesti tuplanimen, joka on yhdistelmä äidiltä ja isältä. Ranskassa nainen joutuu erikseen anomaan sukunimenmuutosta, jos hän haluaa uuden miehensä sukunimen. Ja entä sitten Suomi?  Monet vetoavat perinteisiin valitessaan miehen sukunimen, mutta tuo perinne ei yllättäen olekaan kovinkaan pitkä. Yleensä naiset nimittäin pitivät tyttönimensä vielä 1800-luvun loppupuoliskolle asti ja nimenvaihtoon tai kaksoisnimeen pakottava laki oli voimassa vain vuodesta 1929 vuoteen 1986. Eipä voi puhua kovinkaan pitkästä perinteestä. Nykyään olemme niin onnellisessa tilanteessa, että saamme itse avioituessa valita aika monestakin vaihtoehdosta omannäköisemme. Älkää siis miettikö mitä "pitäisi" tehdä, mitä muut olettavat/toivovat/ajattelevat tai mikä vaikuttaisi helpolta valinnalta, vaan tehkää päätöksenne sen pohjalta mikä on omannäköinen ja tuntuinen. Sinusta tulee ehkä vaimo, mutta pidä huolta, että olet silti sinä, etkä yritä olla kukaan muu.

Nyt tuli poikkeuksellisesti kuvaton kilometripostaus, mutta menkööt tämän kerran. Mukavaa keskiviikkoa!

25 kommenttia

  1. Kiitos tästä postauksesta! Et voikaan uskoa kuinka lohduttavalta ja helpottavalta sen lukeminen tuntui.

    Minulla on paljon ystäviä myös Peten puolelta, jotka ovat suoraan ilmaisseet närkästyksensä, kun olen sanonut etten tiedä otanko Peten sukunimeä. Aina välillä mietityttää mikä nuoria ihmisiä vaivaa, sillä Peten vanhemmat ja omani ovat sanoneet, että joko pidät oman tai otat yhdistelmän. Myös appivanhemmat ovat sitä mieltä, että olisi minun identiteettini kannalta hassua vaihtaa sukuniemeä kokonaan. Peten äiti myös ehdotti, että vaihdettaisiin mahdollisesti molemmat sukunimeä johonkin vanhaan suvussa olleeseen nimeen, jota ei enää ole. No tuleva appeni ei tästä ollutkaan samaa mieltä ;)

    Ehkä ihmiset tottuu ajatukseen tuplanimestä. Tai ehkä minulle tulee postia jossa lukee Frau P ihan vain, koska ihmiset ovat uhanneet niin tehdä ellei nimi vaihdu kokonaan :D mielenkiintoista...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että omista kokemuksista oli apua. :) Kyllä se on niin, että sinä joudut nimesi kanssa elämään ja muut saavat sitten asian niellä ja hyväksyä. Sukulaisten ajatukset nyt ehkä jotenkin vielä ymmärtää, mutta (anteeksi nyt tyly ilmaisu) mitäs se ystäville kuuluu mikä teidän sukunimiratkaisunne on? Voi tietysti olla, että omat kaverinikin ovat nyrpistäneet nenäänsä minut valinnalleni, mutta ovat kyllä pitäneet suunsa kiinni ehkä sen takia, että itse oli niin jämpti valintani kanssa. Mulle tulee tuplanimi. Piste.

      Älä murehdi siis muiden ajatuksia. Taitaa olla kuitenkin niin, ettet voi tässä tilanteessa voittaa. Aina joku nyrpistää nenäänsä ja närkästyy valitsit sitten miten tahansa. Paras siis vain pyrkiä miellyttämään itseäsi. Tsemppiä valintaan! :)

      Poista
    2. Kyllä ajan kanssa jengi leppyy ja tottuu ajatukseen. ja niin kuin sanottu, minua ja Peteähän tämä asia koskee.

      Nyt pitää kovasti vain koittaa johdatella ihmisiä harhaan samalla, kun salaa itsekseen hykertelee päätöksen kanssa. Kyllä se tuplanimi on vaan siitä kätevä, että pysyy oma identiteetti ja samalla kuitenkin yhdistyy perheenä.

      Poista
    3. Tuplanimi on tosiaan kätevä juuri siinä mielessä, että siinä saa molempien ääripäiden parhaat puolet (oman pitämisen tai miehen nimen ottamisen). Moni vaan kammoaa sitä pituutta, mikä sukunimien yhdistämisestä tulee, mutta sekin on tottumiskysymys, jos tuplanimi muuten toimii edes jotenkin.

      Poista
  2. Me olemme paljon pohtineet tätä nimiasiaa ja itse aion pitää oman sukunimeni. Minulla omat juuret ovat niin äärettömän tärkeät (enkä sano, ettei ne sellaiselle henkilölle olisi, joka ottaa miehensä nimen), etten pysty kuvittelemaan ottavani vierasta sukunimeä. Olemme mekin Korpun tavoin harkinneet ottavamme käyttöön sukuni vanhan nimen, mutta katsotaan nyt miten käy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sä oot kyllä hurjan rohkea :) voi kun itse olisin kans yhtä suora selkäinen ja en ajattelisi muiden mielipiteitä.

      Minustakin tuo ajatus kokonaan uudesta vaikkakin vanhasta sukunimestä on kaunis. Herätettäisiin henkiin jotain jo unohdettua :)

      Poista
    2. Hatunnosto täältäkin! :) Mulle tuntui myös kovin vieraalta ottaa tyystin itseeni ja oman sukuni historiaan liittymätön nimi vain avioliiton vuoksi. Enhän minä ole tuohon sukuun syntynyt, vaan liittynyt siihen avioliiton kautta. Ja jos tunne on näin vahva, täytyy sitä kunnioittaa, eikä väkisin tehdä ratkaisua, joka ei tunnu yhtään omalta.

      Pakko Rimma kysyä, millaista palautetta olette ratkaisustasi saaneet?

      Poista
    3. Vähän vaihtelevaa. En ole kauheasti asiaa vielä kuulutellut, mutta ei kukaan ole ns. tuominnut minua ja tätä päätöstä. Mieskin on kovin ymmärtäväinen. Eihän sitä tiedä, josko hän olisi halukas ottamaan minun sukunimeni (: Katsotaan miten tässä käy! Vielä on muutama kk aikaa :D

      Poista
  3. Nämä ovat kyllä mielenkiintoisia pohdintoja. Omalla kohdallani oma sukunimi on -nen päätteinen, tosin ei niitä perinteisiä nenniä. Monelle sain perustella sitä miksi päätin ottaa tupla nimen, joka ei edes rimmaa. Hah. Sitten rupesin oikein miettimään, että mikä oikeuttaa tilanteessa jossa on jokin harvinainen nimi sen pitämään, muttei perinteistä meikäläistä? Toisaalta isäni nimi on vain kahdella sukuhaaralla Suomessa, mutta siltikin meikäläisiä on jonkin verran. Mieheni sukunimi taas ei edes ollut heillä kuin vasta muutaman sukupolven, koska aikoinaan sen vahtoivat, joten sekään ei tuntunut omalta. Lisäksi mieheni sukunimiä on enemmän kuin meikäläisen "nenniä". Joskus jos saamme lapsia, he saavat isänsä nimen. Toinen mikä tuntui tässä päätöksessä vaikuttavan on fakta, että isäni on jo iäkkäämpi henkilö, jonka halusin pitää näin lähellä. Kun isäni tämän kuuli, hän vain tokaisi, että "sehän on muodikasta", hah. Hänelle se ei ollut niin tärkeä kuin minulle, tai sitten ei ole tuonut sitä niin esille. Summa summarum, nimestä luopuminen tuntui raskaalta, jonkinlaisen identiteetin menettämiseltä. Nyt pitkälti yli vuoden tuplanimellä olevana en voisi kuvitella elämääni toisin. Etunimenikin on jo 8 kirjainta, niin siihen päälle vielä 8 omaa sukunimen kirjainta ja 8 miehen sukunimen kirjainta. Niin ja mikä kivointa, niin allekirjoitukseen tuli vain yksi pieni muutos, nimittäin toinen t-viiva :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä taas huomaa sen, miten erilaisia tilanteita ihmisillä on ja millaisiin asioihin kukin valintansa perustaa. On kuitenkin mahtavaa sitten tuntea oman valinnan olleen onnistunut. Itse näin tänään vanhassa nimikyltissä pelkän tyttönimeni ja kyllä se hassulta näytti. Olen jo niin tottunut omaan pitkään sukunimipötkööni. :D

      Poista
  4. Juuri näin, nimi koskee vain ja ainoastaan kantajaansa, joten itse täytyy omaan valintaansa olla tyytyväinen. Omaan korvaan tuntuu todella oudolta, kun ihmiset puhuvat kaksoisnimen kummalisuudesta - ehkä olen vain niin tottunut, kun omalla äidilläni on ollut kaksoisnimi. Meidän suvussa (sekä isän että äidin puolella) on myös vaihdeltu nimiä niin monta kertaa edestakaisin (lähinnä avioliittojen ja -erojen takia, mutta myös muista syistä), että ei tulisi mieleenkään lähteä arvostelemaan toisten nimivalintoja.

    Itse pidin avioliiton yhteydessä oman sukunimeni. En ole saanut siitä oikeastaan minkäänlaista "palautetta", vain amerikkalaisille sukulaisilleni se tuntuu olevan outoa. :D Omassa ystäväpiirissäni on sekä miehen nimen ottaneita, kaksoisnimiä että oman sukunimensä pitäneitä. Minulle nimikysymystä esitettiin toki häissä ja häiden jälkeen uteliaisuusmielessä, mutta kun vastaus oman nimen pitämisestä annettiin, niin se siitä sitten :)

    Ehkä äitini tuplanimestä johtuen tykkään yhdistelmistä, mutta omani ja mieheni nimen kombo olisi ollut niin mahdoton hirviö (ensisijaisesti itselleni, mutta myös muille), että se ei ollut vakavasti otettava vaihtoehto missään vaiheessa nimipohdintoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että on sukuja, joissa nämä asiat eivät aiheuta hirveää älämölöä ja vaihtoehtoja on käytetty laidasta laitaan. Mua jopa vähän harmitti, etteivät sukulaiset kysyneet meidän sukunimiasioista häissä tai niiden jälkeen. Kai sitä miehen sukunimeä pidettiin sitten itsestäänselvyytenä... vaikka oletus väärä sitten olikin. ;D

      Poista
  5. Itselläni on jotenkin aina ollut selvää, että miehen nimen otan avioituessani. Silti omistan myös harvinaisen tyttönimen, joka oli todella iso sääli hyljätä. Kaksoissukunimi ei tullut minulla edes harkittavaksi, koska tyttönimeni oli jo pitkä ja senkin kirjoittaminen aika tuskaista, niin lisää en enää halunnut alkaa kirjoittelemaan tai varsinkaan käyttämään sitä töissä vastaillessa puhelimeen jne. Välillä vielä ikävöin tyttönimeäni, mutta on se myös hieno tunne olla rouva K. Vaikka K-sukunimi onkin yksi Suomen yleisimmistä...

    t. Micaela

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni on tärkeintä, että olet tyytyväinen omaan ratkaisuusi. Juuri silloinhan se on oikea. :)

      Poista
  6. Meillä on pyörinyt tämä nimi dilemma jo puolivuotta ja selvyyttä ei olla saatu. Meillä on niinkin vinkura tapaus että molemmat kivenkovaan halutaan ottaa toistemme sukunimi, siis mieheni minun ja minä hänen, ja kumpikaan ei tunnu antavan periksi. :D saa nähdä millaiseen nimihirviöön tässä päädytään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä tuo on jollain hassulla tavalla ihana ja positiivinen ongelma. Toivottavasti pääsette yksimielisyyteen asiasta. :) Oma mieheni pohti myös minun sukunimeni ottamista, mutta minä olin sitä vastaan, sillä hänen sukunimensä on harvinainen. Mieluummin otin itse tuplanimen. :)

      Poista
  7. Minä olen aina tiennyt että kun menen naimisiin haluan ottaa mieheni nimen. Ihan sen takia että haluan koko perheellä olevan sama sukunimi.

    Mutta mielestäni oudointa tässä nimiasiassa on ollut, että olen joutunut nimen vaihtamista perustelemaan useammallekin taholle. Suurinosa avioituvista pareistahan päätyy ottamaan molemmille miehen nimen, joten ei sen pitäisi olla mitenkään ihmeellistä. Meillä on sekä äidin että isän suvuissa ollut ihan tavallista että vaimot ottaa miehen nimen ja olen pitänyt sitä normina. Nyt kuitenkin huomaan jatkuvasti kuulevani sukulaisiltakin (jopa sukuun tulleilta naisilta, jotka ovat oman nimensäkin aikanaan vaihtaneet) yllättyneitä kommentteja kuten "Ai! Sä aiot ottaa miehen nimen!?" tai "No mutta kyllähän ne nimet sopis yhteenkin..." Tosin varmasti ihmiset puhuisivat ihan samalla tavalla, vaikka pitäisin oman nimeni tai ottaisin kaksoisnimen. Se on jännä, että sitä joutuu aina perustelemaan toisille ihmisille omia valintojaan, olivat ne mitä hyvänsä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä hassua on se, että monet naiset perustelevat miehen nimen ottamista juuri tuolla, että sitten kaikilla perheenjäsenillä on sama nimi. Miksei mies yhtä hyvin voi olla sitten ottamassa naisen sukunimeä? Miksi miehen sukunimi on edelleen se normi, jos peruste on noinkin käytännöllinen yhteiselle sukunimelle? Eikö naisen sukunimen pitäisi olla ihan yhtä hyvä vaihtoehto, kunhan vain kaikilla on sama nimi? :)

      Poista
    2. Kiitos hyvästä, Varpunen! Täällä on varmasti paljon muutakin mielenkiintoista, pitää lähteä tutkimusmatkalle :)

      Nimiasia on meillä juuri ajankohtainen ja se on herättää minussa yllättävän suuria tunteita. Ei niinkään oman nimiratkaisumme suhteen, vaan enemmänkin yleisten asenteiden ja taivastelujen suhteen. Olen monta kertaa hämmästellyt miksi vielä 2010-luvulla tuntuu olevan normi, että nainen ottaa miehen nimen ja muita ratkaisuja joutuu perustelemaan. Eihän sillä käytännöllä tosiaankaan ole pitkiä juuria.

      Omastakin ratkaisusta olemme puhuneet ja miettineet erilaisia vaihtoehtoja. Tuleva mieheni ottaisi ilmeisen mielellään melko harvinaisen sukunimeni, mutta häntä epäilyttävät juurikin muiden reaktiot. Isänsä reaktio, minun sukulaisteni suhtautuminen (vaikka kylläkin positiivisesti suhtautuvat) ja ennen kaikkea se, kuinka "yhteiskunta" suhtautuu. Tämä on minusta se vääryys, joka aiheuttaa tunteellista suhtautumista.

      Tottakai teemme ihan oman ja ihan meitä koskevan ratkaisun siinä, minkä yhteisen nimen otamme, vai pidämmekö kokonaan omat nimet. Harmillista on kuitenkin se, että yleisesti helpommin hyväksyttävissä tuntuu olevan se, että ottaisimme jonkun yhteisen nimen sukujemme historiasta, kuin se, että mieheni ottaisi minun nykyisen nimeni.

      Tämä on tietysti omaan kokemukseeni perustuva erittäin epätieteellinen arvio, mutta siltä se tuntuu. Ja tympii. Samaa siis kertakaikkiaan hämmästelen, kuin sinä, Varpunen, kommentissasi :)

      Poista
    3. Tiedän todella tuon tunteen! Joskus minusta tuntuu, että ihmiset rivien välistä antavat ymmärtää, etten olisi sitoutunut mieheeni yhtä paljon kuin sellainen vaimo, joka kokonaan vaihtaa sukunimensä miehen sukunimeen. Aivan kuin olisin vain "puoliksi" sitoutunut, koska otin nimenkin vain "puoliksi". Ihan älytöntä ja täysin epäreilua, mutta sellainen olo välillä tulee, kun sukunimistä tulee puhe.

      Vielä kurjempaa on se, jos ulkopuolisten mahdollinen painostus tuntuu niin epämukavalta, että sen väistämättä joutuu ottamaan huomioon päätöksessään. Joskus tekisi mieli tunkea nämä naurettavat normit ja tavat sinne minne aurinko ei paista! :D

      Poista
  8. Mulle on aina ollut selvää, että pidän oman sukunimeni, joka on erikoinen ja tosi harvinainen. Mieheni pitäisi siitä, että ottaisin hänen nimensä. Harkitsen yhdistelmää. Ainoa, mikä mietityttää on se, että mulla on väliviiva omassa nimessä eli tulossa on aikamoinen nimihirviö... Ja kahdella kielellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä sukunimiä (myös pitkiä ja useammalla kielellä tai väliviivalla) maailmaan mahtuu. Oma sukunimikin on yhdistelmä perisuomalaista ja ulkomaalaisperäistä. Ihan hyvin olen pärjännyt. Mielestäni on kuitenkin hienoa, että aiot pitää oman sukunimesi tavalla tai toisella sen erikoisuuden takia. Itsekin toimisin varmasti samoin, sillä harvinaiset sukunimet ovat vaalimisen arvoisia. :)

      Poista
  9. Ollaan pitkään ukon kanssa mietitty sukunimiämme. Molemmilla on erikoinen sukunimi, tai no mieheni on venäjältä kotoisin, mut kuitenkin... Päätettiin että yhdistetään ne väliviivalla. Siis molemmat otetaan tuo yhdistetty nimi, halutaan olla samannimisiä ja tuleva jälkikasvu olisi myös. Pitkähän siitä tulee, mut onko sillä jotain väliä?! Se on hieno ja erikoinen =) ♥ Mutta pelottaa ja jännittää mitä äidimme ovat mieltä yhdistyksestä...? Molemmathan on sitä mieltä että otetaan pelkkä ukon nimi. Mut mua harmittaa kun mun sukunimi kaatuu sitten tähän, kun suvussa mun lisäksi enää kaksi tyttöä jatkamaan nimeä. Siksi emme kerro asiasta kellekään, että pappi saa sen sitten kertoa koko seurakunnalle kirkossa. Olen kyllä ylpeä ukostani kun ottaa mun sukunimeni omansa lisäksi ♥ En tie ottaisko moni...?! Huvittavaa on se että kun töissä käytetään useasti nimikirjaimia, ni olisin sitten A. S-S (*ass = perse) XD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Repesin tuota viimeistä! :D Mutta todella hieno tämä ratkaisunne ja tärkeintä on, että seisotte molemmat yhdessä päätöksenne takana. Silloin ratkaisunne on varmasti oikea. :)

      Poista
  10. Kiitos kirjoituksestasi. Siitä oli iloa. Pohdin juuri, otanko kaksoisnimen. Ja siihen nyt kallistun. Se tuntuu hyvältä, vaikkei varmaan kätevin.

    VastaaPoista