Hoivaa rakastasi ja hoivaat rakkautta

Kaverini oli jakanut tänään Facebookissa Jani Kaaron loistavan kolumnin Helsingin Sanomien nettisivuilta, joka lapsekkaasta herttaisuudestaan huolimatta sisälsi vahvan viestin siitä työstä, joka meidän on rakkauden eteen nähtävä. Kaaron kolumnin viesti kaikessa yksinkertaisuudessaan on se, että jos uskomme taitelijan inspiraationkin tulevan hänen sisältään, miksi kuvittelemme rakkauden olevan ihmisen ulkopuolelta tuleva voima, joka voi ottaa hänet valtaansa - ja näin ollen myös hylätä ihmisen. Kuka ei olisikaan kuullut tätä selitystä, kun parit ovat perustelleet eroaan. "Me kasvoimme erillemme." "Rakkaus vain loppui." "Tunne hiipui pois." Rakkaus siis joskus saapui ja otti ihmiset valtaansa, kunnes eräänä päivänä, hups vaan, se lähti taas omille teilleen hyläten rakastavaiset ja jättäen ylitsepääsemättömän kuilun heidän väliinsä. Sellainen se rakkaus on. Vaan onko sittenkään?

Kaaro ehdottaakin, että alkaisimme ajatella rakkautta meidän sisällämme syntyvänä voimana. Unohdetaan se, että rakkaus iskisi meihin kuin salama kirkkaalta taivaalta ja ryhdytäänkin etsimään sitä tekemisen kautta. Ollaan oman rakkautemme todellisia subjekteja, eikä vain tuuliviiritunteiden sätkynukkeja.


Kuva Villi Varpunen/Ei saa kopioida

"Onko mahdotonta ajatella, että rakkaus voisi kasvaa kiintymyksen kautta vähitellen pienistä, yhteisistä asioista? Sellaisista, että puhellaan, käydään iltalenkeillä, laitetaan ruokaa ja välitetään toisen asioista ja pidetään toisesta huolta.
Hyvä ihme, jos me ihmiset kiinnymme puutarhatonttuihin, vanhoihin autoihin tai talvitakkiin, miksi emme voisi samalla tavalla kiintyä ihmiseen. Ideana on, että meidän täytyy saada hoitaa jotain.
Me emme nimittäin ainoastaan hoida sitä, mitä me rakastamme, vaan opimme myös rakastamaan sitä, mitä me hoidamme."

Miten helppoa onkaan kiintyä elottomaan ja osoittaa sille uskollisuuttaan. Vanhoja miehiä, joiden autotallissa nököttää edelleen se vanha Ford, joka kesätyörahoilla nuorena miehenä hankittiin. Isoäidiltä perittyjä koruja, joiden katoaminen olisi katastofi. Vauvannutut ja ensikengät. Kesämökki ja keräilysarjikset. Meillä kaikilla on omamme ja niiden tunnearvo on suunnaton. Ja entä sitten lemmikit?

Ihmiset saattavat hankkia kissan tai koiran ja hoitaa sitä vaivoja säästelemättä jopa lähemmäs parikymmentä vuotta, eikä heidän mielessään käy kertaakaan ajatus lemmikistä luopumisesta. Ei edes silloin, kun lemmikki aiheuttaa harmeja tai alkaa vanhuuttaan kaivata ylimääräistä hoitoa ja vaivannäköä. Se rakkaus ei horju ja lopun lähestyessä toivotaan yhteisen ajan jatkuvan vielä edes hetken. Eläimen rakkaus on nimittäin pyyteetöntä ja siksi sitä on niin helppo rakastaa. Lemmikki kun ei vaadi meiltä mitään, kuten toiset ihmiset harmillisesti tekevät. Tai no, kyllähän lemmikkien sotkuja saa siivota, käytöstä korjata ja sairastuakin ne keksivät aina juuri pyhäpäivänä, kun eläinlääkäriä ei taatusti saa kiinni. Rahaakin niihin kuluu tasaisena virtana, eikä yllättäviltä menoilta voida säästyä. Mutta eihän se ole mitään verrattuna siihen rakkauteen, jonka niiltä kaiken vaivan vastineeksi saa.

Aviopuolisot tuntuvat nykyään olevan toista maata. Ne lähtevät vaihtoon paljon helpommin, eikä siihen vaadita vararikon partaalle ajavia eläinlääkärilaskuja, vahinkopissoja ja naapurin kollin kanssa tappelemista. Riittää, että rakkaus loppuu, kun "homma ei toimi". Vaan loppuisiko se, jos käyttäisimme rakkautemme hoivaamiseen arjessa yhtä paljon aikaa kuin vaikkapa juuri lemmikkien hoitoon? Tai salilla käymiseen, kokkailuun, käsitöihin ja ystävän kanssa kuulumisten vaihtamiseen? Ehdottaisinkin, että vihkikaavaan lisättäisiin rakastamisen ja uskollisuuden lisäksi myös lupaus rakkauden hoivaamisesta, hellimisestä, paikkaamisesta ja tarvittaessa myös elvyttämisestä. Eihän mikään elävä pysy hengissä ilman hoitoa?

Mielestäni Kaaro osuu täysin oikeaan todetessaan, että rakkautemme ajan myötä kohdistuu siihen, mitä hoivaamme. Ja ehkä silloin vaivannäöstä tuleekin tarve meille itsellemme. Erich Frommin sanoin: "Epäkypsä rakkaus sanoo: rakastan sinua, koska tarvitsen sinua. Kypsä rakkaus sanoo: tarvitsen sinua, koska rakastan sinua."


2 kommenttia

  1. Hyvää tekstiä ja oikeassa olet, kyllä avioliitto tarvitsee hoivaamista ja hoitamista :-) Itse myös tasaisin väliajoin muistutan itseäni kuinka onnekas olen kun olen onnistunut löytämään itselleni sen "oikean" ja tästä pidetään kiinni.

    oikein hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan. Pahinta mitä voi tehdä on pitää puolisoa itsestäänselvyytenä.

      Ihanaa viikkoa sinullekin! :)

      Poista