Manu tässä moi!

Ilman kaveria on ikävä olla. Kyllä sen huomasi Make-marsustakin, joka yksin jäätyään alkoi kovasti roikkua häkin reunalla ihmisystäville kuikutellen ja rapsutuksia kerjäten. Make ei niinkään surrut kaverinsa poismenoa, vaan pikemminkin sen hellyydenkipeys kasvoi potenssiin kymmenen, kun sillä ei ollut ketään, jota hoitaa ja jolle jutella marsujuttuja. Make tarvitsi siis kaverin ja sellainen käytiinkin viime sunnuntaina hakemassa.




Sanokaa hei Manuel Dalille eli Manulle! Manu on viisi kuukautta vanha lunkarya peruaani, jolla on melkein yhtä suloinen suppusuu kuin rakkaalla Nupullamme oli. Muutenkin tämä pörriäinen on mitä herttaisin öttiäinen, vaikka kotiutuminen onkin vielä kesken ja kaikki vähän jänskättää. Alkujärkytyksen jälkeen Manu on kuitenkin oppinut, että Maken karvaisen takapuolen takaa löytyy oivallinen piilopaikka, kun maailma tuntuu liian jännältä paikalta. Lisänimensä Manu sai tietysti huikeista ylöspäin kaartuvista poskikarvoistaan, jotka ovat kuin Salvador Dalin viikset konsanaan.




Odotamme kovasti, että Manu kotiutuu ja näyttää oikean persoonallisuutensa. Kasvattajan mukaan Manun pitäisi nimittäin olla aika puhelias tapaus, mutta tähän mennessä ujosteleva pikkumarsu on lähinnä sirkutellut ja hurissut harvakseltaan ja antanut Maken hoitaa enimmät lörpöttelyt. Aika näyttää millainen parivaljakko tästä kehkeytyy.

Hääpäivän suomifilmiromantiikkaa

 Miten nämä lomapäivät oikein vierähtävät näin nopeaan? Monta postausta olisi takataskussa tekemättä, mutta jotenkin tuo taivaalla vielä hetken lämmittävä aurinko vetää lomalaisen pois tietokoneen ääreltä. Hurjaa ajatella, että viime kuun lopussa vihjailemastani hääpäiväkuvauksesta on jo vierähtänyt kuukausi. No, eihän nämä kuvat mihinkään karkaa, joten vilautanpa nyt viimein täälläkin muutaman kuvan maalaishenkisistä kuvauksista, joiden valokuvaajaksi saimme veljeni. Hän sai kuviin tallennettua sopivan ripauksen suomifilmiromantiikkaa.



Yhteisellä tiellä.





Pellon laidalta metsän siimekseen...





Jee! Ensimmäinen avioliittovuosi plakkarissa! Sinne ne kuukaudet hurahti.





Kiitos ihanalle veljelleni kuvista!

Ensimmäinen hääpäivä

Tämän postauksen päivittyessä blogipostausten virtaan, me vietämme hääpäivää. Miten, sen aviomieheni on juuri saanut tietää, sillä minä olen järjestänyt hänelle yllätyksen. Sen paljastan myös varmasti teillekin myöhemmin. Nyt kuitenkin käännän aikaa taaksepäin ja kuvien kera palaan viime elokuun kauneimpaan päivään, joka täyttyi naurusta, ilosta ja onnenkyynelistä. 




Vuosi on kulunut ihan hurjan nopeasti. Paljon nopeammin kun hääsuunnitteluun kulunut vuosi, joka tuntui venyvän suurta päivää odottaessa kovin pitkäksi. Ensimmäiseen aviovuoteenkin on mahtunut paljon uutta ja jännää, mutta aivan erityisesti on tullut opittua paljon itsestä, kumppanista ja noh, elämästä yleensä. Oman kokemuksen perusteella voinkin sanoa, että olen mieluummin vaimo kuin morsian. Avioliitossa kun ei ole deadlineja ja kukka-asetelmiakin saa suunnitella ihan vain yhteiseksi iloksi. Hääpäivä... sitä taas en vaihtaisi pois mistään hinnasta.




Hääpäivän muistoja kuvaa parhaiten tunne, joka nousi pintaan hääpäivän aattona, kun kauppakeskuksessa seurasimme bilebändin esitystä. Bändi oli hyvin samantyylinen omaan loistavaan hääbändiimme verrattuna ja viimeistään bändin coveroima "Sex on Fire" sai ihokarvat pystyyn ja palan kurkkuun. Tuota biisiä meidänkin häissä tanssittiin korot sauhuten ja tunnelma oli katossa. Muistot tulvahtivat mieleen yhtenä ryöppynä. 




Vatsassa sekopäisinä räpiköivät perhoset, alttarilla odottavan rakkaan kasvot ja se musiikki, joka saa vieläkin silmät kyyneliin. Läheisten hymyt ja liikutuksesta kostuvat silmät. Ihanat yllätykset ja nauru, joka tuntui täyttävän koko päivän. Sellaisena minä muistan hääpäivämme. Kiitos siitä kuuluu jokaiselle häävieraallemme ja häissämme avustaneelle taholle.




Kaikkein kiitollisin olen kuitenkin yhteisistä vuosista ja aivan erityisesti kuluneesta vuodesta ihanalle aviomiehelleni.




Kiitos sinulle, rakkaani. 
Tänään ja jokaisena päivänä.



HUOM. Kuvien oikeudet kuuluvat Villi Varpuselle, eikä niitä saa kopioida tai käyttää ilman lupaa. 

Koivuja ja unelmia



Askarteluhuone sai viime viikolla kaksi uutta taulua. Tarkoitukseni on ollut kerätä tuohon pöydän yläpuolelle inspiroivia kuvia, mutta tällainen projekti vaatii usein sen, että niitä inspiroivia tauluja ja ideoita tulee vastaan. Tuon suuremman koivutaulun suunnitelma pälkähti mieleen askartelukaupassa, jossa näin kaunista koivukuvioista lahjapaperia. Niin kaunista, että halusin laittaa sen kehyksiin.




Mustaksi maalatut kehykset rajaavat sopivan dramaattisesti koivukuviota, joten maalipensseliin ei tällä kertaa tarvinnut tarttua. Nämä kehykset ovat muuten sellaiset, jotka ovat seikkailleet minua ennen ainakin tätini ja äitini matkassa. Tuo nurkassa näkyvä peikonpähkinänoksista tehty koriste on alunperin tehty häihimme.

Soikea pikkukehys oli parin euron löytö vanhan tavaran kaupasta. Kuvan sijaan sen kaipasikin tekstiä. Musta ei ole sisustuksessa mitenkään suosikkivärini tällä hetkellä, mutta askarteluhuoneen seinä kaipaa näemmä tummaa dramatiikkaa. Ainakin sellaiseksi se alkaa tässä pikku hiljaa muodostua. Katsotaan mitä seuraavaksi keksin näiden taulujen kaveriksi.



Kuikuttava enkelimme

Olen jo pari päivää vältellyt tämän postauksen kirjoittamista tietämättä oikein mitä edes haluan sanoa. Haluan tämän blogin tuovan iloa sekä omaan että muiden muiden elämään, mutta ikävä kyllä arki ei ole aina täynnä iloa ja hauskuutta. Toisinaan se tuo mukanaan surua. 

Tällä viikolla meidän rakas pieni Nuppu-marsumme sairastui. Eläinlääkäriasemalla suoritettu tehohoitokaan ei enää voinut tuoda kuikuttajaamme takaisin voimiinsa ja niin ystävämme nukkui pois jättäen kokoaan suuremman aukon sydämiimme ja kotiimme. Eniten ystäväänsä jäi kaipaamaan varmasti Make-marsu.




Useat itkut on jo ehditty itkeä, mutta uskallan silti väittää, että päällimmäisenä tunteena yli surun ja tuskan on kuitenkin kiitollisuus. Miten niin pieni ja hupaisa eläin voikin tuoda niin paljon iloa, riemua ja naurua elämään? Nuppu ei ollut varsinainen sylimarsu, mutta sen pulppuileva ja terhakka persoonallisuus riitti tekemään siitä ihanan lemmikin. Kuinka monta kertaa Nupun kanssa saikaan keskustella siitä oliko ruoka-aika vai ei (Nuppu ilmoitti aina kovalla käheällä kiljunnalla, että nyt ruokaa pöytään ja sassiin) ja miten monta kertaa salaa seurasin, kun Nuppu hellästi suukotti Makea... Ja miten ontolto koti nyt vaikuttaa, kun kuikuttajia onkin enää vain yksi.

Olisi ollut helpompaa jättää oma suru kirjaamatta tänne blogipostausten virtaan, mutta mielestäni Nupun elämä ansaitsee tulla huomioiduksi. Lemmikeistä pienimmilläkin on aina paikkansa omistajien sydämissä ja erityisesti Nupun tapauksessa tuota paikkaa vaalitaan ja hellitään rakkaudella.


Nuku rauhassa
Nuppu,
maailman kaunein pieni marsu.

Kiitos jokaisesta kuikutuksesta,
iloisesta pukituksesta ja hupsusta tempauksesta.


Olkoon tämä meille muistutuksena siitä, että pienimmälläkin on kyky koskettaa sydäntä ja saada se nauramaan, jos vain annamme sille mahdollisuuden. Nautitaan siis rakkaistamme, pienistä ja vähän isommista.

Ruokapöytä - vihdoinkin!

Hyvät ystävät, ruokapöydättömyyden aika on nyt ohi! Eilen viimein hurautimme laudat kiinni pöydän kehikkoon, sitten vielä viimeinen petsikerros pintaan ja pöytä oli valmis.




Tykkään uudesta ruokapöydästämme todella paljon ja se on itse asiassa juuri sellainen kuin suunnittelimme. Edellinen pöytämme oli raskas, massiivinen ja valkoinen teennäisen rustiikkinen mötikkä, joka epähienostuneesti ahmaisi liian ison osan keittiöstämme paksujen jalkojensa alle. Se ei vain istunut meidän arkiseen ja pienehköön keittiöömme, vaan näytti pönkkähameiselta aatelisrouvalta pienen torpan tuvassa.

Tämä pöytä ei teeskentele olevansa muuta kuin se on; herttainen ruokapöytä. Se on tehty osittain itse ja siltä se saa näyttääkin. Se ei ole aitovanha, mutta ei nyt ihan täysin uusikaan. Pienestä koostaan huolimatta se on tilavampi kuin vanha ruokapöytämme ja se jättää tarpeeksi tilaa tuoleille ympärillään.

Pöytää varten ostimme edullisesti pinnastaan huonokuntoisen mäntyisen ruokapöydän, josta nappasimme samantien irti pöytälevyn. Jalat ja rungon maalasimme valkoisella hiomisen jälkeen. Pöytälevyn rakensimme itse leveästä mäntylaudasta, joka petsattiin tumman tammen sävyllä. Niin ja se runko (pöydän raato suorastaan) näytti alunperin tältä.




Aika iso muutos, vai mitä? Seuraavana vuorossa ovatkin ruokapöydän tuolit, jotka löytyivät juuri sopivaan aikaan vanhan tavaran kaupasta. Tuolit ovat 1900-luvun alkupuolelta ja jälleen kerran juuri sitä mitä etsimmekin. Niiden hiomisessa ja maalaamisessa on vain aika kova työ, mutta eiköhän se tästä valmistu... tuoli kerrallaan.


Maken epäonnistunut make-over

Osa lukijoista varmasti muistaa meidän karvaiset pienet possumme eli pitkäkarvaiset marsumme Maken ja Nupun. Tämä pörröinen pariskunta on hyvin pitkälti marsumainen versio minusta ja miehestäni ihan ulkonäköä myöten. Nuppu on herkkäsieluinen, tempperamenttinen ja vauhdikas pörriäinen, jonka pitkän ja sileän turkin hieno otsaheitto muistuttaa pelottavasti omaa (vähemmän hienoa) pyörylääni, joka aina vaikeuttaa otsatukan leikkaamista. Maken turkki taas on kuin mieheni paksu ja kiharainen hiuspehko ja marsu myös suhtautuu kaikkeen samanlaisella tyyneydellä ja iloisuudella kuin hän. Myös pariskuntana marsut muistuttavat meitä kahta ihan koomisuuteen saakka. 

Ihan kaikessa marsujen ei meitä sentään tarvitsisi matkia, sillä viimeisimmällä tempauksella on ollut Maken ulkonäköön melko epämääräinen vaikutus. Muutama päivä sitten katsoimme miehen kanssa, että Maken pitkä jakaukselle järjestetty maahan asti ulottuva otsatukka oli hassusti lyhyempi toiselta puolelta. Leikkaamme marsujen turkkeja (koska ne eivät ole näyttelymarsuja) erityisesti kesäisin hieman lyhyemmäksi marsujen liikkuvuuden ja vilpoisuuden vuoksi, joten mies epäili leikanneensa turkkia toiselta puolelta enemmän.

Seuraavana aamuna Maken ulkonäkö oli jälleen kokenut salaperäisen muutoksen. Tällä kertaa otsatukka oli lyhentynyt merkittävästi molemmin puolin jopa siinä määrin, että Make näytti siltä kuin joku olisi asettanut kahvikupin sen päähän ja leikannut sen mukaan sille uuden tukan. Perinteinen pottakampaus siis. Tässä vaiheessa myös syyllinen jäi kiinni, sillä Maken karvatupsujen päissä oli karvojen pureskelusta jäänyttä möhnää. Rikos ei siis ollut läheskään täydellinen ja syyttävä sormi osoitti välittömästi Nuppua.




Seuraavana aamuna osasin jo odottaa jälleen uutta muodonmuutosta Maken turkissa ja aamulla vastassa kuikuttavan pörriäisen ulkonäkö olikin aika surkuhupaisa näky. Katsokaa nyt sitä. Pottakampauskin oli parempi kuin tämä pöllähtänyt kananpylly. Make näyttää joltain 80-luvulle unohtuneelta rokkarilta.

Rikoksen laajuuden ymmärtääkseen voi käydä kurkkaamassa marsujen kuvia täällä. Kuvia vertailemalla huomaa kyllä millaisen parturoinnin kohteeksi Make-parka on joutunut Nupun toimesta. Komiikkaa tilanteeseen lisää se seikka, että minä olen meillä se, joka leikkaa miehen tukan. Lopputulokseni on kuitenkin aina huomattavasti parempi kuin Nupun jyrsimistekniikan jälki. Motiivit tälle teolle ovat myös hämärän peitossa. Kyllästyikö Nuppu Maken nuorekkaaseen pitkään tukkaan ja päätti lopulta lyhentää sitä omin hampain? Oliko tempauksen tarkoitus viilentää Makea? En tiedä, mutta toivon vain, ettei tuo turkki tuosta enää lyhene.

(Rehellisyyden nimissä tämä käytös ei välttämättä ole hirveän yllättävää, sillä pitkäkarvaisilla marsuilla on tapana hoitaa toistensa turkkia jyrsimällä sitä. Lopputulos ei kuitenkaan ole aina silmiähivelevä.)

Pieniä iloja



Onni löytyy pienistä iloista arjessa. Aina ei tarvita suuria juhlia, ulkomaanmatkoja ja lottovoittoja, eikä niitä jokaiseen päivään mahtuisikaan. Elämä kävisi myös aika tylsäksi, jos jäisi odottelemaan onnea ja iloja. Niihin on tartuttava itse.

Pari päivää sitten työkaverini kirjoitti Facebook-päivityksen, jossa hän kertoi ihanasta päivästään ja kysyi lopuksi aika pysäyttävän ja silti hyvin yksinkertaisen kysymyksen. Mikä on tehnyt tänään sinut iloiseksi? Kuinka harvoin tulemmekaan kysyneeksi tuota ihmisiltä ympärillämme. Kyselemme toki mitä kuuluu ja ainakin me suomalaiset helposti valittelemme väsymystä, kiirettä, stressiä ja muuta (arkeen kuuluvaa) pientä kurjuutta. Mutta mikä tekee sinut iloiseksi? Tämä kysymyksenasettelu kääntää pakostakin katseen kaikkeen hyvään ja ihanaa.

Minut tekee tänään iloiseksi monikin asia, kuten aurinkoinen ja lämmin vapaapäivä sekä valmistuva ruokapöytä. Joskus myös kaikkein pienimmätkin asiat voivat tuottaa iloa moneksi päiväksi. Minua on jo pari päivää ilahduttanut pikku ostokseni. Alkuviikosta kaivoin postipaketin uumenista ostamani ihanan teeastiaston, jonka kauneus jaksaa riemastuttaa joka silmäyksellä. Eteiskuisti kokee muutoksia askel askeleelta ja tänään laitoin vihdoin seinälle sievän pikkuruisen taulun vanhoinen kehyksineen. Pieni on kaunista.





Nämä tekevät minut iloiseksi, mutta entäpä sinä? Mikä saa sinut tänään iloitsemaan, ilahtumaan, nauramaan ja hymyilemään?

Hyvän saa muuten laittaa kiertämään. Minä ainakin aion kysellä tätä tärkeää kysymystä myös tulevaisuudessa.

Iloista perjantaita teille kaikille, ihanat!