Puoli vuotta vuokra-asunnossa (ja miltä se tuntuu)



Kuusi kuukautta tässä pienessä vuokra-asunnossa on tullut juuri täyteen ja voin kertoa, että sen tuntee nahoissaan. Olemme Aviomiehen kanssa molemmat sitä mieltä, että jo riittäisi. Ei suinkaan siksi, että tila kävisi henkisesti liian ahtaaksi meille kahdelle. Olemme asuneet pidempään pienemmässäkin asunnossa, eikä toisen naama tai läheisyys ala ahdistaa. Vietimme sentään juuri viikon lomamatkalla ja silloin olimme käytännössä toistemme seurassa 27/7. Ei ota pannuun, kun on valinnut seuransa hyvin.

Paraskaan seura ei kuitenkaan voi pyyhkiä pois niitä ongelmia, joita asuminen pienessä väliaikaisasunnossa tuo. Ihan ensimmäisenä hermoja kiristää tietysti tilanpuute, joka tuntuu pahenevan hetki hetkeltä. Olemme nimittäin viime aikoina tehneet sisustusostoksia uutta kotia varten, minkä johdosta tavaramäärä tuntuu tuplaantuneen. Joskus mietin, että tavaramme taitavat salaisesti lisääntyä yöllä komeroissamme ja siksi jokainen nurkka tuntuu pursuavan tavaraa. Tilanpuutteen uusi taso on saavutettu siinä kohtaa, kun tavara on yhtä lailla tiellä riippumatta siitä, mihin sen sijoittaa.

Tilanpuutteen kylkiäisenä kulkee luontevasti ahtaus. Olen lyönyt varpaani lukemattomia kertoja sängynjalkaan, lipastoon tai työtuoliin. Joskus useamman kerran viikossa. Olen ehkä joskus vähän kömpelökin, mutta oikeasti, mitä näin ahtaasti kalustetussa pienessä kämpässä voi tehdä kuin törmäillä ympäriinsä. Tässä saa jo oikeasti pelätä, että minulta on puolet varpaista tippunut pois siihen mennessä, kun uusi talo valmistuu. Vannon, että toinen pikkuvarpaani ei edes liiku enää kunnolla.

Kaiken tämän tavaramäärän keskellä voi tuntua käsittämättömältä, että voisi kaivata jotain. Yleensä juuri se tavara on mahdollisimman hankalaan paikkaan pakattu tai sijaitsee peräti väliaikaisesti muualla. Kumman nopeasti sitä lakkaa kaipaamasta esimerkiksi kirjaa, jonka tajuaa kaikella todennäköisyydellä sijaitsevan kaikkien muiden kirjojen alla kirstussa, jonka päällä marsut pitävät majaa häkissään. Joo, en mä sitä kirjaa oikeasti tainnutkaan tarvita.

Ja entäs ne kaikki ihanat sisustustavarat, laukut ja astiat, jotka olet pakannut mystiseen paikkaan nimeltä jonnekin. Tulen kokemaan lukuisia riemukkaita jälleennäkemisiä, kun joskus pääsen purkamaan kaappien syövereihin sijoitetut laatikot uudessa kodissa. Sitä odotellessa.

Haaveilin vielä hetki sitten minitaloista. Tiedättehän tiny house movementin? Rakennetaan ihania pieniä taloja, joissa on jänniä ja nokkelia tilaratkaisuja minimaalisissa ja edullisissa neliöissä. Nyt voin rehellisesti sanoa, että ei onnistu. Kesämökiksi ehdottomasti, mutta ei vakituiseen asumiseen. Emme tarvitse missään nimessä isoa taloa, mutta kyllä kodin pitää olla sen verran tilava, että jäsenet säilyvät ehjinä ja näinkin rajalliselle tavaramäärälle löytyy järkevästi säilytystilaa. Kodin pitää olla nimenomaan sopivan kokoinen ja sellainen meidän talomme tulee suunnitelmiemme pohjalta olemaan. Voin kertoa, että pikkuhiljaa valmistuva talomme vaikuttaa jo nyt äärimmäisen houkuttelevalta kodilta. Sen valmistumista odotellessa alkaa pian kysymys nakuttaa takaraivossa. "Are we there yet?"

Rakkaudella,
Sari

Ei kommentteja