Hyvästi rakas ystävä



Meidän joulumme oli tänä vuonna vähän toisenlainen, kuten aiemmista postauksistani saattoi rivien välistä lukea. Hiljaisempi ja uupuneempi. Suru oli saapunut kylään. 

Olin toivonut omaa koiraa niin kauan kuin jaksoin muistaa. Tiiliskivenpainoisen koirarotukirjan kannetkin olivat repsahtaneet jo aikoja sitten, kun olin etsinyt täydellistä koiraa juuri meille. Yhtä elävästi muistan miten Turkkarin Jokamiehen markkinoilta löysimme lopulta ilmoituksen tiibetinspanielista, jolle etsittiin uutta kotia. Olin tuolloin itse teini-ikäinen tytöntyllerö ja unelmani oli käymässä toteeen. Meille muutti Puppe.

Näin taaksepäin katsoen tuntuu käsittämättömältä, että tuo iloinen pieni koira on kulkenut rinnalla elämän pyörteissä melkein puolet elämästäni. Mutta vaikka pieni ystäväni oli henkiin herännyt unelma, ei toista voi koskaan kokonaan omistaa. Niin kuin Erinin kappaleessa lauletaan kuitenkin aina, on elämä laina. Ja vaikka saimme viettää koiramme kanssa enemmän yhteisiä vuosia kuin moni muu, tulee eron hetki silti aina liian pian.

Ennen joulua huomasimme Pupen voinnissa selvää huonontumista ja jouduimme raskaimman päätöksen eteen. Sydäntä painoi myös velvollisuudentunne. Puppe oli maailman paras pieni koira. Nyt oli aika osoittaa, että me olimme sille maailman parhaat ihmiset.

Tänään on se päivä,
kun minun matkani on kuljettu loppuun.
Olen sairas ja voimani ovat ehtyneet,
älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle,
vaan pidä minua sylissäsi
ja kerro minulle kaikista yhteisistä vuosistamme.
Silitä turkkiani niin kauan
kunnes olen kulkenut rajan yli
ja sydämeni on sammunut.
Muistele minua mutta älä takerru minuun,
vaan jatka eteenpäin.
Kun aika koittaa, kohtaamme jälleen,
emmekä eroa enää koskaan.

Tuntematon


Tämä ei ole viimeinen hyvästi, sillä kuljet aina mukanani. 
Tämä on kiitos.

Kiitos, että toit elämäämme loputtomasti naurua, hymyä, ihmeteltävää ja hoivattavaa.
Muistan ikuisesti kaikki rullalle juostut matot, telepaattiset kykysi ja taitosi tunnistaa perheenjäsenet nimeltä. Muistan miten vielä vuosi sitten sait joka kerta riemuhepulit, kun oli aika lähteä lenkille. Olisit ottanut pehmolelunkin mukaan. Ne olivat aina valkoisia. Rakastit valkoisia pehmoleluja, etkä koskaan repinyt niistä täytteitä pois. Muistan, miten halusit aina osallistua päikkäreihin ja parhaimmillaan meitä oli yhdellä pienellä sohvalla nukkumassa minä, mieheni ja pieni pörröinen koira. Viime vuosina painoin jokaisen yhteisen hetken tarkasti sydämeeni, sillä aavistin, että aikamme oli käymässä vähiin.

Surun keskellä muistot lohduttavat, sillä niitä en vaihtaisi pois mistään hinnasta.



Kiitos, pieni ystäväni. Olit enemmän kuin kukaan olisi voinut koskaan toivoa.
Kiitos.

Rakkaudella,
Sari
ja koko muu perheesi

2 kommenttia

  1. Osanotto täältä teille <3 Itkuhan tässä tuli, kun tätä luki. Tuo on varmasti yksi raskaimmista päätöksistä, minkä eteen ihminen joutuu. Voimia sinne ja kauniita muistoja uskollisesta ystävästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista sanoistasi. Muistot ovat kultaakin kalliimmat. <3

      Poista